Se s-kirjain

Jokin aika sitten bongasin netistä videon, jossa näin kokonaisuudessaan Saara Aallon kuudennen tuolin putoamisen. Helpottuneena katsoin tuo kohtauksen, kun tiesin jo kuinka loppujen lopuksi tulee käymään. Tästä katselutuokiosta lähtivät jälleen minun ajatusrattaani pyörimään.

Olisiko Saara päässyt finaaliin asti, ilman tuota kohtalokasta pudotusta? Jos hän olisi päässyt suoraan jatkoon, olisiko laulu- ja esiintymistaito kantanut niin pitkälle, mihin se sitten kantoi?

Minun sydämeni suli joka kerta, kun katselin Saaraa live-lähetyksissä astelemassa lavalle. Näin hänen olemuksessaan kiitollisuutta siitä, että hän saa vielä laulaa yhden biisin. Hänestä huokui kiitollisuus joka hetki, koska hän oli jo joutunut kokemaan pudotuksen. Hänen ei tarvinnut enää pelätä putoamista, kun hän oli kohdannut pelkonsa ja pettymyksensä.
(Saara Aalto on suomalainen laulaja, joka tuli toiseksi X-factor UK:ssa jouluna 2016.)

Itse sain kokea vastaavaa vuosia sitten, kun hain nykyisen ammattini koulutukseen. Sattumuksien kautta en päässyt haastatteluun oikeana aikana, mutta minulle luvattiin järjestää myöhemmin tämä tilaisuus. Ymmärrän, että ei kaikkia lupauksia voi muistaa, varsinkin kun useampi ihminen on asiaa hoitamassa. En siis tullut valituksi suoraan koulutukseen. Sain kuulla, että olin kolmannella varasijalla. Ei mitään mahdollisuuksia päästä opiskelemaan!

Elämä musteni täysin. Tulevaisuuteni mureni silmieni edessä. Happi loppui. Koulu olisi ollut minun viimeinen oljenkorteni päästä jälleen elämän makuun. Muistaakseni itkunpurkauksiakin tuli.

Yllätyksekseni sain puhelinsoiton myöhemmin. Pääsin kuin pääsinkin koulutukseen ja tässä sitä ollaan, ammatissa, jota opiskelin! Olen niin kiitollinen!

Opiskeluvuosi osoittautui erittäin haasteelliseksi vuodeksi, monestakin syystä. Mietin jopa opiskelun keskeyttämistä. Muuten olisin varmasti keskeyttänytkin, mutta aina kun sitä mietin, muistin sen pettymyksen, minkä koin ennen koulun alkamista. Niin minä sitten vedin sen loppuun asti. Kaikkeni annoin. Jälkeen päin olen ollut todella kiitollinen, että sain ensin kokea pettymyksen. Ilman sitä en olisi maaliin asti päässyt.

Kun unelmiesi ovi aukaistaan ja juuri kun olet astumassa sisään, ovi läimäistäänkin kiinni, se on maailmanloppu. Pettymys ja suru kannattaa kokea, koska silloin tiedät unelmasi arvon. Oliko tämä se viimeinen oljenkorsi? Kun eteesi tulee uusi mahdollisuus, tunne kiitollisuutta tätä uutta mahdollisuutta kohtaan. Sen ansiosta voit päästä paljon pidemmälle, mitä osasit kuvitellakaan.

Tarkastellaanpa vielä sanoja menetys ja menestys. Menetyksen kohtaaminen vie oikealla asenteella menestykseen. Kuvittelen kulkevani s-kirjainta pitkin. Lähden vasemmalta kulkemaan oikealle, päämäärääni kohti. Vähän matkan jälkeen huomaan, että minun onkin käännyttävä takaisin. On kuljettava jälleen vasemmalle. Kun palaan takaisin, pääsenkin jälleen oikealle, sinne jonne alunperin aioinkin, mutta pääsenkin paljon korkeammalle. Maalissa odottaa paljon parempi lopputulos!

Suora tie vie nopeammin perille, mutta osaako sitä arvostaa tarpeeksi? Kun joutuu kokemaan mutkia matkassaan, perille pääseminen tuntuu arvokkaammalta.

Olen itselleni kiitollinen, kun olen oivaltanut sen, ettei menetyksen ja menestyksen välillä ole suurtakaan eroa. Se on kiinni pelkästään asenteesta!

Valtakunnassa kaikki hyvin

Kohta ollaan jo puolessa välissä tammikuuta. Nopeasti aika vierii jälleen, vaikka nyt kiire ei ole tuntunut yhtä tuskalliselta kuin loppuvuodesta.

Olen siivonnut sähköpostiani turhista viesteistä. Olipa vapauttavaa saada sinne järjestystä sekä tilaa. Olen iloinen, että sain lukea samaisesta aiheesta olevan e-kirjan. Olen myös saanut erään laskuvuoren selätettyä. Muistin myös heti kuun ensimmäisinä päivinä värittää seinäkalenteriin keltaisella tussilla laskujen eräpäivät. Tämä selkeyttää paljon ajatustyöskentelyäni, ja näin pysyn paremmin ajantasalla. Laskut eivät ole enää tuolla jossakin, poissa silmistä, jotta otan ne sitten esiin viimeistään, kun on ihan pakko. Tunnen itseni moninkertaisesti vauraammaksi kuin viime vuonna.

Tein muutoksia myös suklaaostoksiini. En enää osta suklaata kahdesti viikossa, vaan kerran viikossa. Löysään sen verran ohjaksia, että kertaostoksen summa saa olla 10 €, mutta silti säästän 2 € viikossa, koska ennen viikkosumma oli 12 €. Miksi ostan vielä suklaata ja noin paljon? Siksi, kun olen sokerihiiri. Viime vuonna suklaa vei suurimman summan ruokaostoksistani. Menin kauppaan muka ostamaan puuttuvaa ruokatavaraa, vaikka todellisuudessa hain lisää suklaata. Silti ilokseni olen huomannut, että makeanhimo vähenee ja vähenee. Onneksi tunnen itseni monien kommellusten kautta: ainoa tie vapauteen riippuvuuksistani, on yksinkertaisesti vähentäminen. En ole kerrasta poikki -ihminen, en todellakaan.

Intohimoni säästämiseen on pysynyt ennallaan. Olen alkanut kilpailla itseni kanssa, kuinka hyvin onnistun tässä säästämisessä. Summa, jonka tiputan säästötililleni, on sopivan pieni, jotta sinne aina sen verran löytyy rahaa. Kun säästän useammalle tilille ja useampaan kohteeseen, ei koko säästöni hupene yhdellä kertaa.

Kilpailen itseni kanssa myös siitä, kuinka kauan pystyn olemaan menemättä kauppaan. Olenkin siirtänyt ja siirtänyt eräitä ostoja vain sen takia, että saan nähdä, kuinka onnistun keräämään enemmän rahaa säästöön. Suuria summia ei vielä ole kertynyt, mutta kuitenkin tarpeeksi kokemaan tätä olotilaa, joka nyt minulla on, verrattuna vuoden takaiseen olotilaan. Se on ylivoimainen tunne! Olo on paljon stressittömämpää. Nyt minun ei tarvitse ihan joka asiaan tuskaillen sanoa, ettei minulla ole varaa siihen. Voin sanoa nyt, että minulla on tuohon varaa, mutta tarvitsenko sitä? Ajatusleikki: menetyksen muuttaminen menestykseksi vain yhdellä s-kirjaimella, on minulle riippusilta uusiin mahdollisuuksiin. Täältä tullaan! Olen valmis!