Aika on suhteellista

Jos rahan tuloa ei voi estää, niin ei voi laskujen tuloakaan. Välillä tuntui mahtavalta, kun työtunnit lisääntyivät huomattavasti alkuvuoden jälkeen, mutta sitä tarvitsinkin kipeästi.

Taloudenhallinta tuntuu olevan kuin nuoralla kävelyä. Tasapainon täytyy pysyä hallinnassa, jottei mätkähdä komeasti maahan. Välillä tuntuu, että onkohan tämä taloudenhallinta minulle liian vaikea laji.

Olen aivan varma siitä, että meillä useimmilla naisilla on sisäänrakennettu tuhlausgeeni. Kaupassa ostoskihelmöinti nousee huippuunsa ja vielä kassallakin on tunne, että minä tarvitsen tämän tuotteen. Vasta kotona tämä kihelmöinti on kadonnut, mutta kauppaan ei viitsi enää lähteä palauttamaan tuotetta, koska kotiaskareet odottavat. Siinä taas tuli ostettettua kaapintäytettä.

Tiian kommentti: ”Oikotietä onneen ei ole” tuntuu itsestäänselvyydeltä teoriassa, mutta ei käytännössä. Eteneminen tuntuu liian hitaalta.

Pysähdyn miettimään. Olen kärsimätön, tiedän sen. Haluan kaikkien toivomieni asioiden tapahtuvan nyt ja heti.

Yritin säästää, mutta todellisuudessa tuhlasin. Laiskuuteni saa minut tuntemaan itseni vanhaksi siivousrätiksi, joka saa vain enemmän sotkua aikaiseksi kuin siisteyttä.

Usein luin jostakin kirjasta, kuinka jollekin ihmisellä oli tapahtunut onnenpotku.

Miksi ei koskaan minulle? En ole kokenut koskaan onnenpotkua, mietin.

Kertomuksen luen muutamassa minuutissa. Sitä harvoin tulee ajatelleeksi, että ei se onnenpotkun kokeminen tapahtunut minuuteissa. Kertomuksen sankari oli tehnyt töitä tavoitteensa eteen jo kauan, ehkä vuosikymmeniä. Aika on suhteellista.

Yli 20 vuotta sitten haaveilin kirjoittamisesta. Luin siihen liittyvää kirjallisuutta ja yritin jopa muutaman tekstin tuhertaakin pöytälaatikkoon. Unelmoin, mutta se jäi pelkäksi unelmoinniksi. Sen lupasin, kun keksin itselleni taiteilijanimen, että jos minä jonain päivänä alan kirjoittaa jotain tekstiä, niin otan tämän nimen käyttööni.

Jos minulle olisi joku ennustajaeukko tullut sanomaan, että reilun 20 vuoden päästä alat kirjoittamaan, olisin vastannut siihen, että sehän on sama asia kuin ei koskaan. Se on aivan hirvittävän pitkä aika, 20 vuotta eteenpäin! Silti nyt olen onnellinen, kun olen voinut lunastaa itselleni yhden lupaamani asian.

Matkantekoa tämä on ollut koko ajan ja tulee olemaan, mutta enää en jahkaile, vaan olen määrätietoisempi ja päätän mitä kohti haluan kulkea. En tunne enää pikkukiviä kengissä, jotka aikaisemmin saivat minut pysähtymään ja voihkimaan matkan vaikeutta.

Mennyt on mennyttä. Tulevaisuus on aina kauakana. Olemme koko ajan tässä hetkessä.

Matkantekoni kohti vaurautta jatkuu. 

Tiian e-kirjaan pääset tutustumaan tästä >